Tärkeät perustiedot rakennusten sisäympäristön suunnittelulle on esitetty standardissa EN 16798-2:2019 Energy performance of buildings. Ventilation for buildings. Part 1: Indoor environmental input parameters for design and assessment of energy performance of buildings addressing indoor air quality, thermal environment, lighting and acoustics, joka on uusittu ja täydennetty laitos vuonna 2007 ilmestyneestä ensimmäisestä versiosta.
Standardi on verrattain vähän tunnettu ja käytetty Suomessa. Eurooppalaisten standardien merkitys on kuitenkin kasvamassa, koska direktiiveissä viitataan yhä useammin CEN-standardeihin, mikä pätee myös uusittavana olevaan rakennusten energiatehokkuusstandardiin.
Ilmanvaihtoa ja sisäilman laatua käsittelevän standardin osan uusiminen käynnistyi toukokuun alussa Kööpenhaminassa pidetyssä kokouksessa. Uuden standardin työnumero on 16798-1-3. Uusintatyötä tehdään tanskalaisen professori Bjarne Olesenin johdolla, ja työryhmässä on lähes 50 jäsentä.
Työryhmän ensimmäisessä kokouksessa määriteltiin yhdeksän aluetta, jotka pitäisi ottaa paremmin huomioon uusittavassa standardissa.
Terveysnäkökohdat ovat nousseet voimakkaasti esille, osittain Covid-pandemian vaikutuksesta. Nykyisen standardin keskeinen lähtökohta on ilman aistittu laatu ja ilmanlaadun hyväksyttävyys. Standardissa viitataan ainoastaan WHO:n antamiin epäpuhtauksien pitoisuuksien raja-arvoihin, jotka eivät ole riittäviä määrittelemään terveellistä sisäilmaa. Laaja yksimielisyys on siitä, että mm. ilmavälitteisten sairauksien leviämisen vähentäminen tulisi ottaa huomioon standardin uusinnassa.
Ilman epäpuhtauksista hiukkasmaisten epäpuhtauksien torjuntaan tullaan myös kiinnittämään entistä enemmän huomiota. Hiukkaspitoisuus näyttää olevan hiilidioksidipitoisuuden lisäksi lähes ainoa epäpuhtaus, jonka mittaaminen on mahdollista laajassa mitassa. Hiukkaspitoisuuden mallintamista ja laskentaa käsitellään erityisesti ilmanvaihdon kannalta. Kokouksessa tulivat esille myös keittiöilmanvaihto ja ruonvalmistuksen hiukkaspäästöt sekä niiden haittojen vähentäminen.
Asuntoilmanvaihdon mitoitus tulee olemaan myös yksi työskentelyn kohde standardin uusinnassa. Euroopassa on runsaasti kirjavuutta asuntojen ilmanvaihdossa. Työsarkaa tulee riittämään sekä painovoimaisen että koneellisen ilmanvaihdon toimivuuden parantamisessa. Mitoitus ja käyttöperiaatteet vaihtelevat ympäri Eurooppaa. Esimerkiksi sisäilman kosteus on mitoitus- ja ohjausperuste monessa maassa, mm. Ranskassa, kun taas Pohjoismaissa luotetaan enemmän CO2- tai läsnäolo-ohjaukseen.
Nykyisessä standardissa esitetään ilmanvaihdon mitoitukseen kolme eri menetelmää (1 ihmis- ja materiaaliperäisiin hajuihin perustuva menetelmä, 2 haitallisen epäpuhtauden pitoisuuteen perustuva menetelmä ja 3 taulukkomenetelmä). Eri menetelmät voivat johtaa ilman laadun ja CO2-pitoisuuden suhteen eri lopputulokseen, mikä edelleen vaikeuttaa standardin käyttöä ja esim. tarpeenmukaista ilmanvaihdon ohjausta. Tämän ristiriidan poistaminen on yksi tehtävä.
Läheskään kaikkia epäpuhtauksia ja niiden aiheuttamia haittoja ei voida torjua ilmanvaihdon avulla. Tämän vuoksi standardin uusinnassa kiinnitetään huomiota myös epäpuhtauslähteiden päästöjen vähentämiseen.
Sisäilman kosteus nousi esiin erillisenä työkohteena. Raja-arvojen antaminen sisäilman kosteudelle on toistuvasti esillä. Nykyinen standardihan ei anna suoraan sisäilman kosteudelle raja-arvoja. Se varoittaa liiallisesta kostutuksesta ja kuivauksesta. Sisäilman kostuttamisen puolesta ja vastaan on runsaasti argumentteja.
Sisäilman CO2-pitoisuus lienee tällä hetkellä yleisin tarpeenmukaisen ilmanvaihdon säätötapa. Samat CO2-pitoisuuden tavoitearvot eivät sovellu kuitenkaan kaikkiin tilanteisiin. Erityisesti silloin, kun ilman laatuun vaikuttavat merkittävästi muut kuin käyttäjälähtöiset epäpuhtaudet, CO2-ohjaus ei toimi.
Sisäilman puhdistaminen on myös tärkeä kysymys energia- ja ympäristösyistä. Missä määrin ilmanvaihtoa voidaan korvata ilman puhdistuksella? Mitkä ovat haitallisimmat ilman puhdistuksella poistettavat epäpuhtaudet? Miten ilmanvaihtoa ohjataan, jos haitalliset epäpuhtaudet poistetaan, mutta hiilidioksidi ei jää ilmaan?
Oman ongelmakenttänsä muodostaa myös sisäilman laadun arviointi vuositasolla. Voidaanko sisäilman laatu ilmaista yksinkertaisella indeksillä, ja mihin tekijöihin on kiinnittävä huomiota? Käytetäänkö sen arvioinnissa pitoisuuksien huippu- vai keskiarvoja? Riittääkö keskimäärin tavoitearvojen mukainen ilmanvaihto?
Standardisointityö on aikaa vievää, ja ehdotusten laatiminen ja yhteisymmärryksen löytäminen saattavat kestää pitkään.
Teksti: Olli Seppänen